Istun kotikeittiössäni tuore Juhla mokka kupissa ja mietin, että tämä on toiseksi viimeinen aamu yli kolmeen kuukauteen, kun istun tällä paikalla. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä koittaa lähtö kohti opiskelijavaihtoani Iso-Britannian Bristoliin. Koko kesä ja alkusyksy ovat menneet melkoisessa tohinassa; matkustellessa, opintoja tehdessä ja kesästä nauttiessa - en ole oikeastaan ehtinyt miettiä miltä vaihto minusta tuntuu.
Nyt kun ihmiset kyselevät jännittääkö minua lähtö, en osaa vastata. Kuvailisin tunnetilojani päivästä riippuen sanoilla neutraali, odottava, jännittynyt, kauhistunut, haikea, itkuinen, stressaantunut ja innostunut. Juuri nyt en osaa sanoa mikä tunnetiloista on ottanut suurimman vallan, mutta pääosin fiilikset ovat positiiviset. Se lienee tärkeintä.
Tämän vuoden aikana koen jo tähän mennessä kehittyneeni valtavasti ihmisenä keräten rohkeutta ja uskoa itseeni ja kykyyni onnistua. Olen saanut matkustaa paljon, viettää kesän jollaista en ole ennen kokenut, vienyt kauan suunnittelemamme mieluisan kouluprojektin käytäntöön asiakkaille asti ja ymmärtänyt, mikä elämässä todella on tärkeintä. Se ei ole se, mitä saavuttaa, vaan se millainen on. Valitseeko olla ensisijaisesti ihminen vai suorittava kone. Motivoituuko materiasta vai aineettomista asioista. Olen valinnut aineettomat asiat ja haluan välittää kanssaihmisilleni tätä valintaani varmistamalla heidän tietävän, että he ovat minulle kaikkein arvokkainta. Ei koskaan ensisijaisesti työ, saavutukset, materia tai tittelit - mutta aina ihmiset. Olen uskomattoman kiitollinen ihmisistä, jotka ovat osa elämääni. Haluan tämän näkyvän ajankäytössäni niin, että minulla on aina aikaa tärkeimmäksi kokemilleni asioille. Jos joku jakaa surunsa tai ilonsa minulle, kiire loppuu ja kuuntelen. Jos joku ilmaisee tarvitsevansa apuani, järjestän aikaa. Maastavetomaksimini saa odottaa tai jää jopa siltä erää kokeilematta, jos koen että läsnäoloni on arvokkaampaa jossain muualla. Tämä ei todellakaan ollut minulle itsestäänselvyys vielä vaikkapa pari vuotta sitten, mutta koen, että olen vihdoin löytänyt aidon tasapainon ja osaan nimetä asiat, jotka antavat minulle voimaa sen sijaan, että uuvuttaisivat viimeisenkin pisaran jaksamisestani. Juuri näiden asioiden tiedostaminen tekee lähdöstäni vaikeaa.
Loppuvuosi tulee olemaan koko tähänastisen elämäni suurin ja kasvattavin yksittäinen kokemus. Koti ja siihen kuuluvat asiat edustavat minulle kaikkea sitä, minkä vuoksi elämä on elämisen arvoista. Sen kaiken taakse jättäminen useaksi kuukaudeksi on minulle jo ajatuksen tasolla todella vaikeaa ja toisinaan mietinkin, että minkä ihmeen takia teen tämän valinnan vapaaehtoisesti? Kolikolla on kuitenkin kääntöpuoli ja tässä tapauksessa se on halu jatkuvasta itsensä kehittämisestä, rohkeuden keräämisestä ja uusien kokemusten janoamisesta. Uskon, että aina kun teemme jotakin oman epämukavuusalueemme sisällä, kasvamme ihmisinä. Pelot muuttuvat vähitellen turvallisiksi asioiksi ja itseluottamuksemme karttuu. Tiedämme, että pystymme - niinpä seuraavan haasteen edessä on jälleen helpompaa sanoa kyllä. Tämä on ajatusmaailma, jota haluaisin pystyä jakamaan ihmisille. Melkeinpä mikään muu ei ruoki sieluani yhtä paljon kuin se, että näen ihmisten itseluottamuksen kasvavan. He päättävät alkaa uskoa omiin kykyihinsä ja lähtevät tekemään asioita, jotka joskus tuntuivat mahdottomilta. Eivätkä he pelkästään selviä tästä kaikesta, vaan he onnistuvat. Ja vaikkei onnistuminen tulisi heti, käteen jää varmasti muuta. Joko onnistumme tai opimme seuraavaa kertaa varten.
Kun pidimme ensimmäisen arvopohjaisen motivaatiovalmennuksemme asiakkaille, sain juuri tämän tunteen. Oli käsin kosketeltavaa, kuinka ihmisten ajatusmaailma alkoi avartua ja omat mahdollisuudet elämässä avautuivat omin silmin nähtäviksi. Se on upeaa ja haluan olla osana kyseistä prosessia. Sain myös itselleni kokemuksen, että pystyin ainakin pieneltä osin kehittämään jonkun ihmisen käsitystä itsestään positiiviseen suuntaan - se on merkittävin palkinto kyseisestä työstä. Uskon, että olemme tällä maapallolla auttamassa toisiamme onnistumaan - emme kadehtimassa tai lyömässä toisia alas. Lopulta, mitä teemme kaikella itsellemme haalimalla, jos siitä ei ole apua kenellekään muulle?
Haluan ajatella vaihtoaikani tuovan minulle täysin uutta oppia ja käsitystä maailmasta, perspektiiviä ja uusia näkökulmia. Niiden avulla oma ajatusmaailmani muovaantuu ja voin tuoda oivaltamiani asioita tuliaisina Suomeen - minulla on uutta annettavaa. Vaikka lähtö tuntuu nyt vaikealta, tiedän että minua olisi jäänyt harmittamaan tilaisuuden pois jättäminen vielä enemmän. Olen kuitenkin päättänyt hyväksyä kaikki tunnetilat ja elää niiden mukaan - en koe tarvetta pehmentää niitä, sillä on ihan ok, että pelottaa, itkettää ja kauhistuttaa. Ainakin niin kauan kun ne eivät estä toimintaani. Tämä on toisaalta myös ensimmäinen kerta elämässäni, kun voin elää täysin itselleni ja rakentaa oman arkeni vain omia aikataulujani ajatellen - kokemushan se on sekin. Ja positiivinen sellainen.
Vaihtopäivityksiä ja -fiiliksiä on varmasti tulossa pitkin reissua, joten stay tuned! Askarruttaa vielä sellainen kysymys, että jos minä lähden vaihtoon, niin kuka tulee tilalle? Toivottavasti vaihtopenkki pysyy täällä päässä tyhjänä, sillä tulen täyttämään sen jouluksi miltei yhtä suurelta osin kuin vatsani joulupöydässä.
Loppuun vielä kesäkuvia Suomen upeimmasta kesästä miesmuistiin. Niistä kiitos kuvaajalle ja tulevalle vaihtokamulleni Jennille. Nyt on aika pikkuhiljaa hyvästellä rusketus ja toivottaa tervetulleeksi uusi traditioni - kello viiden tee!
- Marianne
Kommentit
Lähetä kommentti