Kasvukipuja

Odotukset. Meiltä odotetaan asioita itsemme, läheistemme, työyhteisömme ja yhteiskunnan toimesta. Teemme asioita saavuttaaksemme nuo odotukset, ollaksemme ylpeitä ja tehdäksemme jonkun tai jotkut muut ylpeiksi. Koemme itsemme hyväksytyiksi ja saamme arvostusta. Yhden etapin saavuttaessamme mietimme seuraavaa, sillä emme voi pysähtyä - täytyy pysyä liikkeessä. Täytyy saavuttaa, suorittaa ja suunnitella. Tulevaisuuden suunnitteleminen, asioiden tavoittelu ja saavuttaminen ovat arvokas osa elämää - silloin kun tavoittelemamme asiat ovat todella meille itsellemme tärkeitä. Joskus sumussa painettuamme saatamme pysähtyessämme ymmärtää, että emme nautikaan siitä, mitä olemme juuri tekemässä. Ne ovatkin jonkun muun - ehkäpä vallitsevan normin, "oikeaoppisen elämän" - asettamia odotuksia, tavoitteita ja unelmia. Elämämme tapahtumat kulkevat oikeassa järjestyksessä - elämme siis oikein. Olemme siis onnellisia, koska mitä muutakaan voisimme olla, kaikkihan menee hienosti. Elämme etuoikeutettua elämää, eikä siitä sovi valittaa. Voiko tämä olla syy siihen, miksi haluamme pysyä liikkeessä? Mitä jos pysähdymme miettimään, mikä todella meidät tekisikään onnelliseksi ja havaitsemme, että ne eivät ole nuo asiat, joita olemme niin kiivaasti tavoitelleet ja jotka tuntuvat juuri siltä oikealta tavalta elää.

Tiedostamisen jälkeinen askel on usein muutos - tai ainakin tarve sille on havaittu. Muutos itsessään on pelottavaa, sillä se tarkoittaa niin jonkin uuden toiminta- tai ajattelutavan oppimista kuin jostakin nykyisestä luopumista. Se aiheuttaa luopumisen tuskaa ja epävarmuutta - sekä niiden kummankin sietämistä. On siis perusteltua sanoa, että muutos aiheuttaa meissä ymmärrettävästi usein vastarintaa. On huomattavasti helpompaa ohjata omia ajatuksiaan suuntaan, jossa kieltää tai tukahduttaa mahdolliset epämukavat tunteensa ja sietää tilannetta sellaisena kuin se on. On myös helpompaa ajatella, että itsessä on vika - soimata itseään sopimattomista ajatuksista samalla kun vakuuttaa itselleen kaiken olevan hyvin. Kuka määrittelee milloin asiat ovat hyvin? Kuka määrittelee milloin on soveliasta ilmaista tyytymättömyytensä? Jos omat tunteemme eivät ole tarpeeksi vahva mittari, niin mikä on? Olemmeko todella valmiita laittamaan omat tunteemme sivuun, jotta miellytämme läheisiämme ja ylläpidämme illuusiota siitä, että kaikki on hyvin. Pelkäämme niin paljon tuottavamme pettymyksen, että jäämme ennemmin itse altavastaajiksi. Vai otammeko riskin - senkin uhalla, että kukaan ei ymmärrä näkökantaamme - ja päätämme aloittaa matkan kohti oman onnellisuutemme tavoittelua.

Otin tuon riskin ja sen myötä elämäni on kokenut suuria muutoksia tämän vuoden aikana. Ne ovat seurausta siitä, että olen joutunut pysähtymään. Olen joutunut tekemään tähän astisen elämäni rankimman matkan; matkan itseeni. Omien ajatusten ja tunteiden kuunteleminen on yksi vaikeimmista asioista, vaikka olen aina kuvitellut ettei se tuota minulle vaikeuksia; löytyyhän minulta mielipide joka asiaan.. Vaikean asiasta tekeekin se, että omat ajatukseni alkoivat erota siitä, mitä läheiseni ajattelivat ja tunsivat. Ne erosivat myös siitä, miten halusin tuntea. Halusin muuttaa ajatuksiani, tunteitani ja itseäni. Halusin vain palata entiseen itseeni ja ajatella asioista kuten ennen - en halunnut minkään muuttuvan, vaikka kaikki oli jo muuttunut. Sisälläni tuntui ontolta, vaikka järjellä tiesin, että minulla on kaikki hyvin. En nauttinut täysillä mistään, koska en ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut. Miksi en osaa olla onnellinen? Minulla on kaikki hyvin. Yhtäkkiä ajatus tulevaisuudesta ja sen odotuksista alkoi kuristaa kurkkua. Olin ajatellut miten elämä jatkuu, mutta nyt tuo kaikki tuntuikin liialta.

"Joskus pitää lähteä kauas nähdäkseen lähelle.". "Matkailu avartaa.". Nämä kliseiset lausahdukset osuivat minulla vähän liiankin kohdalleen. Löysin silloin vaihtoreissulla ollessani jotain, joka johti tilanteeseen, jossa en tiennyt miten päin olla. Löysin itseni tai paremminkin tutustuin itseeni - ilman ennakko-oletuksia ja raameja - ilman menneen tai tulevan muodostamaa kuvaa. Havaitsin uusia puolia itsestäni ihmisenä - sellaisia, joiden olemassa oloa en ennen tiedostanut. Löysin itsestäni rohkeutta, jollaista en ennen tiennyt olevan - varmistuksen siitä, että pärjään missä vain. Tajusin, että viihdyn omissa nahoissani - se näkyi lisääntyneenä itsevarmuutena sekä rauhallisuutena yksin ollessani. Löysin kunnianhimoa, jolle tuli aivan uudet rajat - Suomen ulkopuoleiset. Löysin itseni nauttimasta suuren kaupungin vilskeestä, mahdollisuuksista ja ajanviettotavoista. En halunnutkaan enää välttämättä elämääni vain tuttua ja turvallista, sillä tuosta kaikesta uudesta tulikin kiehtovaa ja mahdollista. Päivä päivältä sekin alkoi muodostua turvalliseksi - ja tähän havahtuminen oli suuri oivallus. Tuo kokemus muutti minua. Se on totuus huolimatta siitä, oliko se tarkoituksellista tai hyvä vai huono asia. Asiat, joita koin itseni haluavan ja joihin koin pystyväni, muuttuivat. Näkökantani tulevaisuutta kohtaan laajeni. Tiedän, että pystyn. Ja nyt kun tiedän, sisälläni palaa halu toimia sen mukaisesti.

Yritin puoli vuotta etsiä vastauksia näihin kysymyksiin ja ennen kaikkea muuttaa sitä, miten ajattelen, miksi ja miten sen voi korjata. Koen, että yritin kaikkeni - löytämättä ratkaisua. Lopulta jäljelle jäi kuitenkin vain yksi vaihtoehto: hyväksyntä. Kaikkien niiden syyllisyyden, itsekkyyden ja arvottomuuden tunteiden alta minun oli löydettävä rauha - hyväksyttävä se, että tunteeni ovat sallittuja, enkä kykene muuttamaan niitä. Eikä minun tarvitse. Kykenen ainoastaan muuttamaan olosuhteita, joissa elän ja aloittaa etsimään vastausta kysymykseen: mikä minut tekee onnelliseksi? En osaa antaa suoraa vastausta tuohon kysymykseen ainakaan vielä, mutta yhden merkittävän osan osaan sanoa; minä teen itseni onnelliseksi. En tarkoita sitä itsekkäällä tavalla tai siten, etten halua ihmisiä lähelleni. Tarkoitan, että minulla on hyvä olla itseni kanssa, koen kykenevyyttä, eikä tulevaisuus pelota - minulla on rauha. Olen hyväksynyt, että tulevaisuus on tuntematonta ja se on ok, sillä tärkeintä on tämä hetki. Minun ei tarvitse tietää, mitä tulevaisuus tuo ja se on itse asiassa kaikista hienointa. Olen hyväksynyt, etten pystynyt tekemään toista onnelliseksi - se ei tarkoita, etteikö se surettaisi ja tuntuisi epäreilulta. Muutos ei kuitenkaan ollut valinta, hätiköity päätös tai tahtotila. Se oli seurausta siitä, että minä muutuin. Se oli seurausta siitä, että kummallakin oli unelmia, mutta ne eivät enää menneetkään samaan suuntaan ja olisi ollut epäreilua vaatia niiden muuttamista - kummaltakaan.

Uskon vahvasti, että muutumme elämämme myötä. Kokemamme asiat, tapaamamme ihmiset ja eletty elämä muovaa meitä - joskus hyvin vahvastikin. Sitä vastaan ei voi, eikä kannata taistella. On pysyttävänä rehellisenä itselleen, sillä lopulta voimme ottaa täyden vastuun vain omasta onnellisuudestamme. Voimme toivoa toisten onnea ja onneksi usein pystymme tuomaan muille onnellisuutta olemassaolollamme. Mutta jos koemme puutteita omassa onnessamme - itsessämme - ne eivät korjaannu minkään tai kenenkään muun toimesta kuin itsemme. Upea puoliso, hieno talo ja toimiva arki eivät voi korjata onttoa tunnetta sisällämme. Tämä on myös syy siihen, miksi emme voi syyttää omasta onnettomuudestamme ketään muuta kuin itseämme. Sisältä kumpuava tyhjyys on hyväksyttävä, selvitettävä ja otettava itse ohjat asian korjaamiseksi. Omaan tyytymättömyyteen tai unelmien toteuttamattomuuteen ei ole syyllisenä puolisosi, kasvatuksesi, perheesi tai statuksesi. Näin ollen ratkaisukaan ei löydy edellä mainituista. Vain sinulla on avain oman elämäsi onnellisuuteen. Ja kun uskallat pysähtyä kohtaamaan itsesi, on palkintona vapaus. Vapaus olla sinä, vapaus tuntea että se riittää ja vapaus tehdä valintoja oman onnellisuutesi eteen. Sen jälkeen tulee vain luottaa siihen, että elämääsi ja päätöksiäsi jäävät tukemaan juuri ne ihmiset, joiden elämässäsi kuuluukin olla.

"Freedom is being you without asking permission"

Kuvat on todella randomeita, mutta pyrin löytämään arkistojen kätköstä sellaisia, jotka kuvastavat jollain tavoin vapautta. Plus kuva itsestä, for no reason. Tai itse asiassa on syy: koska mun äiti otti sen.

-Marianne